Kolme peräkkäistä kovaa ahdistusta.

1.
Äiti näki niin varmasti viillot.
Olin suihkussa. Käyn suihkussa pimeässä ettei kukaan näe vahingossakaan. Ovesta jonka äiti avasi tuli kuitenkin kamalasti valoa. Koitin piiloon mutta en usko että ehdin ajoissa.
Äiti lähti sanomatta mitään. Ei se niin tekisi jos ei olisi nähnyt.
Hetken päästä löydän itseni kirjoittamasta sekavia viestejä ja hakkaamasta itseäni kaapeihin ja paljain nyrkein raajoihin mustelmia.
Häpeän itseäni.

2.
Rauhoituttuani selitän asiaa parille ihmiselle. Tärisen taas ja raavin pohkeita.
Kirvelee. Tajuan olevani hullu. Ja sitten tajuan etten ole koska myönnän sen. Sitten tajuan juuri kieltäväni sen. Nauran yksin ja mietin miksei kukaan auta.
Koska en pyydä apua.

3.
Kuuntelen rauhoittelua.
"Ei viiltoja? Hyvä. Mutta et enää ikinä tee noin!"

Ei älä, älä yritä piristää olla hauska saada minut naurmaaan. Ahdistaa kädet tärisee. Ei älä et tajua. Anteeksi.

Ajoin senkin ihmisen pois. Paita käärittynä suuhun hakkaan taas itseäni. Puren paidasta tehtyä rullaa. Pyörin tärisen pyörin haahuilen satutan itseäni.
Päätä särkee. Päästäkää pois.
Empäs sentään viillellyt, ha.