Uusi, kaikille avoin blogi;

www.acrossthedarkk.blogspot.fi

-

En tiedä mistä aloittaisin.
Olen menettänyt ja saanut paljon.
En vieläkään ota selvää kuinka arvokas yhden ihmisen kaveruus minulle on.
Toisen ihmisen suhteen haluan vain pistää välit poikki vaikka kokonaan. Jos joku on niin mustasukkainen että vähättelee ja haukkuu kaikki muut ystäväni, en halua katsella sellaista.
Kolmas on minulle niin tärkeä, mutta niin ristiriitainen olemisellaan ja sanomisissaan. Miksen saa rakastaa, vai saanko? 
Kuka olen ja keitä te olette, onko minulla mitään arvoa?

Pitkän läskeilyn jälkeen lopetin syömisen. En halua enää ruokaa. Osaan kieltäytyä ja keksin aina pätevän syyn. Mikä parasta kaikki jotka tietävät etten syö, hyväksyvät sen. Yksi ei välttämättä pidä ajatuksesta,  mutta antaa minun tehdä omat päätökseni.
Ja aloitin kuukauden treeniohjelman ja laihdutustaulukon.
Oikeastaan ihan sama vaikka laihtuisin hitaasti. Syömättömyys ja nämä ajatukset ovat niin ihania, turvallisia. Kukaan ei tätä minulta saa viedä. Mielummin olen nälkäinen kuin että lihava ja viiltelen.

salainen

Tein salaisen blogin eri blogger tunnukselle, jonne aion kirjoittaa omalla nimelläni. Kutsun saa linkamalla oman bloginsa tai kertomalla itsestään ja laittamalla samalla viestiä sähköpostiin:
sweetulipz@gmail.com

Jotta saan laitettua kutsun.

Blogi EI ole syömispainotteinen, vaan lähinnä vain normaali blogi niille ihmisille, joita kiinnostaa oikeasti tuntea minut.
Blogia tulee lukemaan luultavasti muutama mulle tosi tärkeä ihminen samasta koulusta. Tämä salainen blogi voi yhdistää ne kaksi puolta minusta niin, että saisin itseänikin kasaan edes vähän.
Laittelen kutsuja tästä illasta perjantaihin asti, sen jälkeen viestin lähettäneet saavat kutsun myöhemmin maanantaina, koska viikonloppuna en varmaan ehdi niitä laittaa.
Kerron varmaan myöhemmin kuulumisia, mutta lyhyesti sanottuna; olen lihava.

Inside my head = totaalinen kaaos

Musiikki. En vaihtaisi sitä pois vaikka pääsisin eroon kaikesta pahasta.
Musiikki on uskomatonta. Rakastan sitä tunnetta, kun kylmät väreet menevät koko kehon läpi kun kuulee jotain kaunista. Tähän kategoriaan menevät myös monet muut kokemani asiat.
Rakastan sitä tunnetta..
Kun laittaa kuulokkeet korviin ja ei tiedä edes mitä haluaa kuunnella.
Kun menee metsään, jokainen aisti tuntee sen kauniin luonnon tuoksun, äänet, tuulen kasvoilla ja rauhan.
Kun avaa suun ja alkaa laulaa, tuntuu kuin kaikki paha olo alkaisi pikkuhiljaa purkautua.
Kun laskee kaloreita jollakin sovelluksella ja huomaa miten ne menevät alle kulutuksen vaikka ei syönyt suunnitelman mukaan.
Kun ottaa kynän käteen ja kirjoittaa paperille kaiken, tyhmimmätkin asiat.
Kun astuu vaa'alle, ja se luku ei ahdista sillä kertaa niin paljoa.
Kun piirtää ahdistusmörön pois mielestä paperille.
Kun katsoo tärkeää ihmistä ja saa katsekontaktin joka tuntuu merkitykselliseltä.
Kun on onnellinen sen pienenkin hetken.
Kun saa välittää.

Muutun aina totaalisesti zombiksi, kun avaan bloggerin. Mitäs sitä kirjottais..
Paino seilaa monella kilolla viikottain. Vituttavaa ja ahdistavaa. Mitat ei muutu juuri mihinkään, +/- 0.5cm reisistä ja vyötäröltä.
Tänään söin "terveellisesti" vaikka söin suklaata ja koitin olla energinen. Se onnistuikin aamupuuron voimin, vaikka se kummallinen köntti vettä ja kaurahiutaleita mahan pohjalla meinasi ahdistaa. En varmaan ikinä totu syömään aamupalaa.
Sain myös raahattua itseni lenkille, vaikka eihän juoksemisesta tullut mitään, lunta vielä sen verran ja vettä joka paikassa. Jos olisin juossut, olisin varmaan lentänyt suoraan ojanpohjalle märät lenkkarit jalassa.
Mulla vähän jännittää tulevat isoskoulutus hommelit. Musta tuntuu, että niiden aikana tulee tapahtumaan edistystä asiaan jos toiseenkin. Ja en tiedä edes mitä mieltä olen. Toisaalta kiva pieni jännitys kutkuttaa vatsan pohjalla ja toisaalta ajattelen liikaa ihan paniikissa ja pelkään. Vihaan itseäni tämän takia.

Stone on my tongue

Siitä postauksesta
Ei tullut
Yhtään
Vitun
MITÄÄN.
Torstai-iltana kyllästyin elämään, otin äidin viinapullon kaapista ja pari purkkia pillereitä pyörimään. Siinähän se ilta sitten meni, samalla kun viinat ja lääkkeet alas kurkusta. Vieläkin paha olo, taisin käydä lähellä tarpeeksi isoa määrää ja samalla ah niin ihanaa kuolemaa. Taas. Perjantaina piti mennä kouluun.
Enhän voi tuottaa pettymystä, olenhan niin täydellinen niinkuin mun aina pitääkin olla.
Nukahtelin tunnilla, kävelin päänmäärättömästi ja naureskelin esimerkiksi lumisateelle ja vaatekaapille sekä huusin ja nauroin peilille. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja varmaan siansaksaksikin. Ja sama oksettava olo seuraa vieläkin, jokapaikkaan sattuu. Mun keho selvästi on vahvempi mitä luulin, mutta se joutuu näkemään suurta vaivaa saadakseen kaiken sen paskan ulos.
Huomenna lähden jonnekin koko päiväksi.
Kamala pakokauhu kokoajan.
En tunne oloani itsekseni täällä, tässä talossa enkä tässä kehossa.
En osaa  oikein selittää, mutta tuntuu, että tämä kuori jota minuksi kutsutaan ei ole oma. Edes tämä mieli ei ole oma. Väärässä paikassa. Ei koti.
Ja välillä, välillä ei tunnu miltään.
Tuntuu vähemmän kuin tyhjyys, vähemmän kuin välinpitämättömyys. Tuntuu vähemmän kuin tunnottomuus.
Mikä minä olen?

..

Sä aina sanoit mulle "Onnee matkaan!"
Nyt on mun vuoro kai toivottaa sulle samoin.

A final song, a last request

A perfect chapter laid to rest

Now and then I try to find a place in my mind

Where you can stay

You can stay awake forever

How do I live without the ones I love?

Time still turns the pages of the book it's burned

Place and time always on my mind

I have so much to say but you're so far away

So Far Away - Avenged Sevenfold

One by one

Only the Good die young

They're only flyin' too close to the sun

We'll remember -

Forever...

And now the party must be over

I guess we'll never understand

The sense of your leaving

Was in the way it was planned

No-One But You - Queen

Toivon niin paljon, että olisit elossa sittenkin. En anna toivoa ihan vielä. 

En selviä ilman sua. 

Oothan vielä siellä?

Sua tarvittaisiin täällä, mulla on kamala ikävä.

Btw.. se erikoisempi postaus on vielä vähän vaiheessa. 

There is a beast in my heart

Lisäsimpäs kyselyn tuohon vasemmalle, vastailkaahan siihen! 
Postaustahtini alkaa pikkuhiljaa hidastua, ihan sen takia että ei ole mitään uutta ja tunnen toistavani itseäni vähän turhankin paljon.. :D Eli nyt TE saatte päättää 100./101. postauksen aiheen ja mikä ettei siitäkin eteenpäin.
 Kirjoitan tätä blogia teille, toki myös itselleni, mutta te saatte sanoa mielipiteenne milloin vain! Näppäimistö sauhuamaan ja kommenttiboksiin kommentteja ja ideoita. Vain mielikuvitus rajana, mutta henkilöllisyyttäni en ainakaan vielä paljasta.
Toteuttelen näitä ideoita sitten pitkin kevättä! (Jos niitä tulee)

Sitten kuulumisia.
Viiltely on jäänyt hetkeksi, koska se aiheuttaa enemmän turhautumista kun tunnen olevani huono siinäkin. Eli ei tunnu edes hyödylliseltä.

Tänään söin ihan liikaa, muuten alkaa mennä paremmin ja tänään katkaisinkin melko pitkän tahalleen oksentamattomuus putken.
Olen aloittanut juoksemisen uudestaan ja jos tie on liian liukas niin sukset jalkaan ja ladulle. Rakastan! <3

Löysin jostain positiivisemman minäni ja olen koittanut jaksaa touhuta vähän enemmän, ehkä loma tekee tosiaankin hyvää välillä. Saatan piirtää ja ommella ihan haltioissani päivät.
Myös Sims 2 kuuluu päivittäiseen arkeen nyt loman ansiosta, rakastuin täysin uudestaan..!
Ja tietysti musiikkia 24/7 ja sekavia bandom-kohtauksia kiitos söpöjen kuvien.

Tulipas pitkästä aikaa melko pitkä teksti, tähän on varmaan hyvä jo lopettaa.. kohta.
Huomenna lähden taas pikku reissuun, saatan postailla joko siellä tai sitten kotiin päästessäni. En mene kauas, mutta tästä matkasta on tulossa mielenkiintoinen!
Voimia ja ihanaa loppuviikkoa kaikille jos en satu postailemaan enää tälle viikolle!♡

Oon liian iso ja painava olemaan onnellinen ja kaunis.
Niin minä ajattelen. Moni varmasti on eri mieltä, moni varmasti ajattelee, että laihuus ei tuo onnea. Mutta oon etsinyt jo kaikkialta.
Ja en pysty syömään, oksettaa kun tiedän saavani lisää kaloreita kehoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai hyppiä onnesta. Koska en pysty muuhunkaan enää.
Juoksin tänään päälle 5 kilometriä. Huomenna hiihdän. Nyt ei ole varaa lihoa tai en pysty menemään kouluun.
Haluan vain laihtua, pudottaa painoa ja olla pieni. Kerrankin se pienin, silloin ehkä saisin levätä.

Mä katosin. Oon näkymätön hetken, näyn vain niille joille haluan näyttäytyä. Ne ihmiset on harvassa.
Tänään sentään menin kouluun, mutta olin silti näkymätön. Ei mua ole.
Viittaan tunnilla ja opettajat näkee älypään joka osallistuu ahkerasti keskusteluun ja on aktiivinen tunneilla jos siis sattuu puoliakaan  kouluajasta olemaan koulussa.
Nauran jutuille ja puhun turhanpäiväisyyksiä, tutut näkevät ihmisen joka on varmaankin ihan kunnossa.
Jään koulun jälkeen oikeiden kavereiden ja niiden kavereiden kanssa pyörimään, sulkeudun hetkeksi ja kurtistan kulmani, mutta yritän kovasti olla pelkässä  välinpitämättömässä koomassa. Ne näkee tytön jolla ei ole kaikki kunnossa, mutta puolet eivät tiedä edelleen paskaakaan. Ahdistun, tunnen itseni lihavaksi ja nauran kun kuulen jonkun kehuneen vartoloani hyvännäköiseksi.
Loppujen lopuksi olen kuitenkin yksin.
En mä halua enää näkyä yhtään kellekkään.

Time is a thief, I'm a murderer

Lauantait on varmaan yhtä kamalia kuin mitkä tahansa muut päivät. Ruokaa jokapaikassa.
Toisaalta en ehdi syömään ihan koko ajan kun nukahtelen kokoajan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.
Vessan lattia, sohvan selkänoja, sohvan takana oleva pieni tila, likapyykkiläjä, olohuoneen pehmeä matto. Awkward. 
Minua sattuu vaan väsyttämään ihan kamalasti. Syön varmaankin liikaa mutta väsyttää liikaa että jaksaisin välittää. Maanantaina sitten kaduttaa.
Vaikka omasta mielestäni syön enemmän kuin tarpeeksi niin saan silti kehuja varsinkin jaloistani. Kummallista, melkein ahdistavaa sillä se merkitsee että jalkojani on katsottu.
Toisaalta korkokengät jalassa ja juhlamekossa nyt jokaisen jalat näyttävät paremmalta, eikö?

Miksi esitän pirteää ja välinpitämätöntä myös niille jotka tietävät että sitä en ole?
Miksen osaa enää olla kenenkään muunkaan tukena?
Anteeksi rakkaat, en voi sille mitään.

If you jump I jump

Mitään ei koskaan tapahdu.
Haluan kadota kuin tuhka tuuleen, haihtua savuna ilmaan. Olla näkymätön, olla olematon. Lopettaa olemassaoloni.
Toisaalta osaan peittää kaiken pahan sisääni paremmin kuin koskaan. Vaikutan vahvalta ja kylmältä. Kaikkea negatiivista sanomistani seuraa pieni naurahdus ja sarkasmia.
Makaan vain illat ja ehkä treenaan jos olen syönyt liikaa. Ja oksennan silloin tällöin.
Musiikki soi ja puhelin tärisee viestien tullessa kokoajan.
Oon niin väsynyt.
Silti jotenkin kummalla tavalla rauhallinen.
Onhan mulla myös uskomattoman tärkeitä ihmisiä ympärillä.

Pariisista Roomaan .

Sun kaa voin hypätä alas parvekkeelta,

Ja päätyä koomaan.

Oon hullu ja haluun olla sun kaa.

Haluuksä olla hullu mun kaa?

Viikon kuulumiset

Maanantai
Aamukahvia ja tupakointia. Hömelö (luokkalainen poika, aika erikoinen mut tosi hauska ja kiltti) alkoi kysellä paljon. Se ei tajunnut mitään. Se tietää että oon suunnitellut ja melkein tappanut itteni moneen otteeseen.
Vetäisin hihan ranteen kohdalta pois ja repäisin rannekorun pois edestä.
"Etkö sä saatana jo voi ymmärtää että mä haluan pois?!"
Sen silmät kostui kyynelistä. Hujoppi kuuli myöhemmästä keskustelusta pätkän ja arvasi. Se ei regoinut oikeastaan mitenkään.
Ahmin ja oksensin pariin kertaan.

Tiistai
Kuumeilu alkoi uudestaan. Maleksin koululla Hujopin ja sen kaverin P:n kanssa.  Mahtavaa porukkaa.. edelleen tupakointia, viiltelyä ja yliannostuksen suunnittelua.
Saatoin oksentaa. Ja viiltää.

Keskiviikko
Kotona sairaana. Hujoppi aina viestin toisessa päässä. Liikaa nukkumista ja tupakkia. Itkemistä, ahdistusta, kooma. Sekä paljon ruokapornoa(XD) ja reverse-thinspoa.

Torstai
Himoliikuntaa sairaana, nukkumista kerran taas liikaa.
Ahmin ja oksensin, tälläkertaa n. 500kcal sessiot 2x eli ei edes paha. Verenpurkaumia ohimoissa.
Kaveri pölähti illalla ilmoittamatta kylään. Ahdisti ihan kamalasti. Tappelua turhista asioista vanhempien kanssa.

Perjantai
Koulussa taas. Haahuilua koulussa edelleen kuumeessa, paljon haleja ja tekohymyjä. Aito hymy Hujopille, ystävänpäivä on hyvä veruke hyvälle halille!
Kyllästyin kaikkeen paskaan.
Ahmin järjettömästi isän naaman edessä.
Kaapeista vaan ruokaa naamaan. Jogurttia, leipää, mysliä, juustoa, pähkinöitä, lisää jogurttia, kaakaota hillittömästi. Yläkerran vessan hana päälle ja sormet kurkkuun.
Hyvänä ja huonona uutisena huomasin että osaan nyt oksentaa melko hiljaa, helposti & nopeasti. Isä ei edes kuullut saatika äiti. Ja sitten terää iholle ja vähän tunnistamattomia lääkkeitä nassuun.

Joku joskus kyseli kuvia musta, tässä nyt nää mun reidet..
Ei todellakaan tarpeeksi ohuet.

Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni. Ihan sama toisaalta, kuolen varmaan kuitenkin kohta.
Karkusuunnitelma ei onnistunut, ensi viikolla kuitenkin tiedän paikat minne mennä jos en enää kestä.

Läskiä ja lotinaaja

Päivä alkoi hyvin mutta meni loppujen lopuksi ihan perseelleen.
Tässä odottelen kotitekoista suklaajäätelöä pakastimesta. Läski minä.
Onneksi huomenna alkaa SGD, niin ei tarvii miettiä mikä on paljon ja mikä vähän.
Ja lasken myös ne hedelmät ja vihannekset tuohon kalorirajaan mukaan, eihän siinä muuten olisi mitään järkeä.
Jänskättää, en taida mennä kouluruokailuun vaihtuneen kaveriporukan ansioista.
Sydämmeen sattuu, tunnen itseni liian roikkujaksi. Ei ne mua kuitenkaan kaipaa.
Pitäisi siivota mutten jaksa.
Ahdistaa ja itkettää, en edes kehtaa vaivautua viiltämään ihan vielä, tänä iltana kuitenkin valuu taas itsehillintä kylpyhuoneen kaivoon veren mukana.
Niin, että tämmöstä tänään mun mielessä.
Mitä sana elämä tarkoittaakaan, en taida sellaista omistaa.
Tässä ahmin ja kattelen ruokaa kuvina kuin pojat pornoa.
Kohta kunhan nuo häipyy "pääsen" oksuilemaan.
Tappakaa mut.

Mulla on sellainen olo, että oisin joku läskipallo superpallo, mua pompotetaan ympäriinsä.
Mä olen liian riippuvainen jo nyt.
Aina kun totun pettymykseen, siihen että ei tästä mitään tule, saan vähän toivoa.
Vain sen verran, että saan itseni hetkeksi hereille tähän maailmaan. Ja sitä varten, että saan taas pudota takaisin pohjamutiin ja siitäkin alemmas.
Eikä mulla ole voimia tai pokkaa puhua suoraan, ottaa selvää asioista.
Liian yksinäinen olo. Ei mulla ole ketään.

sä peitit taitavasti

jäljet kyynelten

ja kun en pinnan alle katsonut

niitä koskaan nähnyt en

Läskit taas kerääntyy.. En jaksa suunnitella syömisiä tai ylipäätään mitään.

Maanantaina aloitan SGD:n että saisin jonkin rajan vedettyä tälle läskeilylle.

Voimia kaikille tosi paljon!♡

Minä :)

Kamala päivä takana.
Mutta siis niin, itkin koulussa. En tiedä mikä muhun meni, en enää pystynyt peittämään paha oloa. Koko päivän stressasin koetta, biologian tuntia ja ruokailua. Tunsin itseni kamalan ulkopuoliseksi kiitos Mustasukan joka saa mut todellankin tapettua katseellaan. Ihan kun mulla ei olisi mitään arvoa.
Ruokailussa mut jätettiin yksin, kaverit menivät pöytään niin etten mahtunut siihen.
Ei mitään reaktiota kun näkevät minut.
Myöhemmin ehkä se mukavin tytöistä tulee viereen, kun istun käytävällä vetisin silmin.
"Etkai sä oo vihanen mulle tai meille mistään?"
"Een tietenkää ku yks toinen juttu vaan"
"Ai no hyvä!" Se sanoo ja liihottaa pois.
Painuin vessaan ja purskahdin itkuun. Ei mulla ole niin väliä näköjään, ei yhtään enää.
Hujoppi pitää mulle seuraa, saa mut hetkeksi hymyilemään, vaikka senkin seurassa on kokoajan varpaillaan.
Mua pelottaa menettää se.

Söin taas liikaa kiitos äidin tuomien juustosämpylöiden ja eilisen marjapiirakan ynnä muiden kalorimössöjen.
Yhteensä n.1000-1200kcal
Vaikea arvioida kun syö sellasia ruokia mistä ei tiedä ravintosisältöä.
Oksensin taas.
Aamu meni ihanan kevyesti, aamutupakilla käynti toimii näköjään hyvänä aamupalana.

Tänään mulla taas itkettää kamalasti.
Musta tuntuu että oon ihastunu.
Mutta kun en saisi olla.
Tuntuu vaan kamalan pahalta, en osaa olla.
En halua satuttaa enää yhtään ihmistä päästämällä lähelle. Mutta tätä ihmistä en osaa enkä pysty työntämään kauemmas.
Entä jos se näkee mun tänään tuhoaman ranteen joku päivä?
Enkä mä edes ansaitse ketään.
Eikä kukaan ansaitsisi nähdä tätä kaikkea pahaa.
En mä vaan voi päästää ketään näkemään tätä, en voi särkeä ketään.
Enkä mä ole edes varma kuvittelenko vaan kaiken.
Mihin mä patoan nyt nämä tunteet kun entisetkin jo ryöppyy yli ja halkoo suojakuorta?

Tänään söin vähän mutta huonosti.
Lämmin kuppi mansikka vanilja = 110kcal
Kaakaota= 200kcal
Mustikkapiirakkaa= 300kcal

En voi olla ihan varma noista kalorimääristä, vähän yläkanttiin laskettuina n. 650 kcal
Kuumeessa ei kehtaa edes urheilla.
Kyllä, sairaana taas. Mahtava vastustuskyky mulla..
Mä en saa mun ajatuksista mitään selvää.
Mä toivon että mun päässä vähän selkenisi.
Mulla itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.

Mä katson sua.

 Sellaisella katseella, että muhun ihan sattuu.

 Sä katsot mua samoin. 

Meidän silmistä näkee kaikki ne asiat,

 mitä me ei voida sanoa, 

ne sanat on liian raskaita.

Oli tosi kiireinen viikonloppu.
Ja tosi outo.
Ahdistava.
Vapauttava.
Ajatuksia herättävä.
Ihanan kamala.
En enää tiedä mitä mun pitäisi sanoa tai tehdä, kuitenkin pilaan jonkin asian mitä ikinä päätänkään.
Kenestä en voi luopua ja ketä ilman voin olla olemassa?
En osaa ajatella.
Ruokaa oli tarjolla ihan liikaa, ja syöminen oli tietysti valvottua. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Mutta se ei ahdista läheskään niin paljon kuin voisi.
Oon taas sekava.
Oon niin ahdistunut, että tekisi mieli vaan kuolla, mutta mua vaan hymyilyttää.
Ja mä oon nukkunutkin niin vähän että välillä kuvittelen hengityksen höyryävän lämpimässä sisäilmassa, auton tulevan pihaan vaikkei tule ja jonkun kävelevän ympäriinsä yläkertaa vaikkei siellä ketään ole.

Saunan lattia.

Nokea sormenpäissä, kämmenissä verta.

Maailma sumenee silmissä,

valuu kyyneleenä amorinkaarta pitkin suuhun.

Suolaa haavoihin. 

Kylmät jalat ja tärisevät kädet.

Suru hukkuu veripisaroihin ja jäljelle ei jää mitään. Muistona vain uudet jäljet.

Viimeiset kyyneleet tippuvat reisille.

Suolaa haavoihin.

Mitä enää voi tehdä kun voimat ei riitä sivun kääntämiseen?
Toistan samaa kaavaa mutta en ymmärrä. Toistan liian pitkään, missään ei ole mitään järkeä. Millään ei mitään väliä. Haluaisin jo kääntää sivua, mutta en anna itselleni lupaa. Koska tiedän että seuraava sivu on revitty pois.
Sitä ei ole.

Oompas taas sairaana.
Eli oon koko päivän kotona yksin.
Leipäpussien ja jogurtin piirittämänä.
Söin kaksi leipää ja kaksi desiä vanilja jogurttia mutta tajusin mitä tein ja lopetin ajoissa.
Eikun vessaan, kannet ylös pöntöstä ja rystyset helläksi.
Mulla on ongelma.
Mä en voi olla oksentamatta jos syön. En voi olla syömättä jos voin oksentaa.
Vaikka miten koitan päähän saada sitä faktaa että oksentaminen ei auta mitään, se ei saa mua laihtumaan niin silti mun päässä aina joku vitun minipaholainen kapinoi järkeä vastaan.
Enkä edes ole varma onko mulla sen kanssa mitään ongelmaa, en osaa olla ilmankaan.
Lisäksi satun olemaan kamalan laiska ja voimaton. Lihon tällä menolla kesäksi vielä suuremmaksi sotanorsuksi kuin mitä olin viime kesänä.
Yöllä en saa edes unta kun ahdistaa, reidet osuu toisiinsa helposti ja painava läskivartalo painautuu sängyn jousiin kiinni.
Yksi tuttu oli saanut unilääkkeet.
Minäkin haluaisin.

Kyllä ruoka näyttää maistuvan. 

Onkohan sitä enää rahaa,

tuntuu sitä menenvän.

Laita silmukka kaulan ympärille

ja potkaise tuolia.

Mulla oli tänään ihan hyvä päivä.

Ihminen, jonka kanssa tuli riitaa pari kuukautta sitten laittoi tänään viestiä, sanoi että oli ollut ikävä. Kivi vierähti sydämeltä.

Suojakuori toisaalta rakoili tänään taas kivasti.

Söin ehkä vähän liikaa.

Mutta se vanhan ystävän palaaminen elämään paransi päivän.

Kunnes isä käski minun periaatteessa hirttäytyä sen jälkeen kun oli kertonut mielipiteensä minun syömisistäni.

Huomenna on menoa melko pitkälle iltaan asti. Toivottavasti ei tarvitse syödä. 

Mutta eihän mulla oo seuraa siinä välissä olevalle ajalle.

En ehkä taida mennä.

Ei mua sinne kuitenkaan tarvita.

Painajaiset ne on kivoja, viimeyö meni niitä katsellessa.
Tulin tänään kotiin vähän myöhässä, kiitos kuuluu yhdelle idiootille ala-asteelaiselle. Oli tarkoitus painua huoneeseen heti vaihtamaan vaatteita ja treenaamaan. Pöydällä sattui siinä matkan varrella olemaan 1/3 suklaalevyä jäljellä. Otin ensin pienen palan ja ahmin sitten hetkessä kaiken. Suklaata on vieläpä niin inhottava oksentaa, en edes yritä.
Kerroin vasta kaverille miten aion olla syömättä koko päivän.
Enkös oo toosi hyvä pitämään lupauksia?
Kuolen lihavana hylkiönä, en osaa elää oikein.
Eihän mulla ole edes kavereita. Ei ainakaan oikeita sellasia.
Miksen voi onnistua tässä?
Tuntuu että lihon vaan.
Läskiä läskiä.
Miksen jo voi näyttää tältä?

Jotkut random tyypit yrittää iskeä mua netissä. Leikin niiden kanssa vähän aikaa ja sitten pudotan kuin rikkinäisen lelun maahan ja etsin parempaa tekemistä.
Mä oon ihan kamala.

Tänään on hyvä päivä. Ei oo niin paha olo, saan vaan olla.
En tietysti jaksa tehdä mitään ja syön liikaa siihen nähden paljon näen vaivaa urheilla, mutta en vaan jaksa.
Voin luvata, että olisin niin paljon onnellisempi jos ei tarvitsisi käydä koulussa taas hetkeen. Se paikka, ne kaikki ihmiset ja pelko ahdistaa.
Maanantai ahdistaa jo perjantai-illasta lähtien.
En laihduta enää läheskään niin tiukasti, lipsun kokoajan ja kouluruokailukin pakottaa syömään tarkkailevien silmien edessä. Oksentelun kuvaan tuleminen vaan pahentaa tätä, en halua siitä ongelmaa.
En malta odottaa edessä olevaa mahdollista muuttoa. Mikään ei ole tietenkään varmaa vielä, mutta ennen kesää pitäisi olla jo selvä kuka muuttaa minne ja kenen kanssa.
Ja kuka on vielä elossa.

Tää kuva vaan selittää mun tunteen täysin.
Hujopin kanssa mulla on uskomattoman paljon yhteistä. Se ymmärtää mun sekavimmatkin jutut. Se saa mut piristymään.
En halua pilata meidän kaveruutta, en ikinä kerro sille mun syömisvammailusta ja viiltelystä jos se ei arvaa, ehkä silloinkin kiellän kaiken.
En halua ajaa sitä pois.
En kestäisi enää.

On taas kulunut kouluviikon verran aikaa viime postauksesta.
Millään ei oikein tunnu olevan mitään väliä. Koitan vaan olla.
Pidän vieläkin yllä kuuntelijan ja yleisen parisuhdeneuvojan roolia. Käytän kerralla voimat loppuun, kotiin yksin tullessani itken ja huudan.
Koulussa lähden kesken ruokailun ala-asteen puolelle oksentamaan. Pakko saada ne rasvat pois. Kotona ehkä ahmin ja oksennan vielä pari kertaa. Tai sitten en syö, painosta ei ole tietoakaan.
Terä painuu entistä syvemmälle, vilunväreet iholla lisääntyy.
Ovet paukkuu ja ripsivärit valuu poskille.
Etsiskelen vanhasta puhelinnumerovihkostani sellaisen tyypin numeron jolta voisi saada menolipun toiseen maailmaan. Eihän nyt pari kertaa paljon olisi ja eihän tässä enää ole väliä olenko addikti tai jotain. En kuitenkaan lähetä viestiä.
En kuitenkaan uskalla, en halua.
Onko tämä enää elämisen arvoista elämää?

Huomenna on kokeet enkä saa luettua yhtään, en osaa keskittyä. Nakkelen tavaroita. Pakko saada hyvä numero.
Damnit.
Tässä nyt kirjoitan ja pakoilen kirjaa. Tyhmää.
Ja mä pidän kaiken sisälläni. Paitsi ruuan, se tuppaa välillä tulemaan ulos.

Isää on niin vaikea miellyttää. En ole koskaan tarpeeksi hyvä.
Äiti pitää varmasti minua laiskana, niin olen, mutta en vaan jaksa.
Kaikki muut pitää minua tyhmänä ja outona. Rumana, läskinä ja ärsyttävänä.
Huonompi kuin muut.
Taidampa tästä taas vetäytyä pyörimään itsesäälissä ja -vihassa.

En jaksa nousta aamulla ylös sängystä millään. Mikään tai kukaan ei huvita kun pitää varoa ettei vaan liho. Mihinkään en uskalla mennä enää melkein koskaan, voisin joutua syömään. Huoneessa vallitsee kaaos, kun ei jaksa edes siivota. Suihkussa käynti on pakkopullaa ja meikkaaminen henkisesti uskomattoman raastavaa. Silti koitan pitää kulissit yllä että saisin rauhassa jatkaa.
Miksi mä pilaan kaiken?
Miksi mä en osaa olla vahva ja hyvä?

Ja mä istuin siinä,

kuvittelin etten enää ole olemassa.

Huomasin että mikään ei muuttuisi.

Ihan kuin olisin jo ollut olematta,
muuttunut näkymättömäksi.

Se oli aika hassua.

17.1.2014

Oh, k.

Mulla on niin kamalan väsynyt olo.
Kuulen miten kaverit puhuu onnellisina pojista ja hiusten latvoja parantavista suihkeista. Mä vaan hymyilen takaisin ja vastaan korkeintaan lyhyesti ja hiljaa. Välillä otan itseäni niskasta kiinni ja puhun paljon ja nauran ääneen. Parempaan en vaan enää pysty, vaikka välillä kyllä oonkin hetken tässä maailmassa ja ihan oikeasti  iloinen. Mutta en ehkä haluaisi niitäkään hetkiä, niiden jälkeen itkettää.
Mua pyydetään sinne ja tänne, eikä kiinnosta mennä minnekkään. Illat istun kotona ja opiskelen tai treenaan ja välillä ahmin kamalasti.

Maailman kamalin asia on pakkosyöminen. Taidan sitten lopettaa koulussa syömisen huomisesta lähtien. Ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin käyn kavereiden mieliksi. 

En jaksa enää välittää, en kuitenkaan voi peittää sitä ikuisuuksiin. Ihan sama jos ne taas alkaa puhua paskaa kun en syö.

En jaksa.

Ei edes huvita kuunnella kun Mustasukka ilmoittaa eksän istuneen siellä ja siellä sen ja sen tytön kanssa kahvilla. Ei jaksais enää vähempää kiinnostaa!

Ei jaksais vähempää enää kiinnostaa mikään mikä liittyy ihmisiin ja sosiaalisuuteen.

                                

En ole jaksanut kirjoittaa, en millään.
Taidan pitää pientä taukoa ja kirjoitan sitten seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla. Kunhan saan itseni kasaan vaikka siihen saattaa mennä vieläkin pidempään.
Tai sitten luovutan kokonaan.
Sain saman haasteen uudestaan, katsotaan nyt otanko kummastakin vaikka 5 kysymystä ja vastaan niihin. Mietin sitä sitten.
Ja oisko teillä jotain mitä haluisitte lukea, erikoisempaa postausta? Esim. ruokasuunnitelmista, thinspoa, kuvapostausta päivästä, kysymyksiin vastailua tai jotain menneisyydestä tarkempaa selitystä?
Niihin ehkä motivaatiota voisi löytyä.
Aina saa ehdottaa! Pistän varmaan myös kyselyn tuonne sivuun eli sinne voi myös vastailla.

Etsin koko ajan uusia treenejä, tämä on ainakin hiljainen jos tekee varovasti, yöllä pitää varoa ettei kukaan kuule.
Nyt on mennyt syömisetkin melko hyvin, joka päivä on tainnut reilusti jäädä alle 600 kaloria.
Kuitenkin olen kokoajan väsynyt. Väsynyt elämään ja ihmisiin. Ja kaikista eniten läskiin rumaan väsyneeseen itseeni.
Tuhoan ihoani ja hakkaan itseäni päivittäin ja itken melkein hysteerisesti pitkän peiliin tuijotustuokion jälkeen.
Kerään taas lääkkeitä kasaan. Ehkä nyt seuraavalla kerralla jo onnistun.