Mä katosin. Oon näkymätön hetken, näyn vain niille joille haluan näyttäytyä. Ne ihmiset on harvassa.
Tänään sentään menin kouluun, mutta olin silti näkymätön. Ei mua ole.
Viittaan tunnilla ja opettajat näkee älypään joka osallistuu ahkerasti keskusteluun ja on aktiivinen tunneilla jos siis sattuu puoliakaan  kouluajasta olemaan koulussa.
Nauran jutuille ja puhun turhanpäiväisyyksiä, tutut näkevät ihmisen joka on varmaankin ihan kunnossa.
Jään koulun jälkeen oikeiden kavereiden ja niiden kavereiden kanssa pyörimään, sulkeudun hetkeksi ja kurtistan kulmani, mutta yritän kovasti olla pelkässä  välinpitämättömässä koomassa. Ne näkee tytön jolla ei ole kaikki kunnossa, mutta puolet eivät tiedä edelleen paskaakaan. Ahdistun, tunnen itseni lihavaksi ja nauran kun kuulen jonkun kehuneen vartoloani hyvännäköiseksi.
Loppujen lopuksi olen kuitenkin yksin.
En mä halua enää näkyä yhtään kellekkään.

Time is a thief, I'm a murderer

Lauantait on varmaan yhtä kamalia kuin mitkä tahansa muut päivät. Ruokaa jokapaikassa.
Toisaalta en ehdi syömään ihan koko ajan kun nukahtelen kokoajan mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.
Vessan lattia, sohvan selkänoja, sohvan takana oleva pieni tila, likapyykkiläjä, olohuoneen pehmeä matto. Awkward. 
Minua sattuu vaan väsyttämään ihan kamalasti. Syön varmaankin liikaa mutta väsyttää liikaa että jaksaisin välittää. Maanantaina sitten kaduttaa.
Vaikka omasta mielestäni syön enemmän kuin tarpeeksi niin saan silti kehuja varsinkin jaloistani. Kummallista, melkein ahdistavaa sillä se merkitsee että jalkojani on katsottu.
Toisaalta korkokengät jalassa ja juhlamekossa nyt jokaisen jalat näyttävät paremmalta, eikö?

Miksi esitän pirteää ja välinpitämätöntä myös niille jotka tietävät että sitä en ole?
Miksen osaa enää olla kenenkään muunkaan tukena?
Anteeksi rakkaat, en voi sille mitään.

If you jump I jump

Mitään ei koskaan tapahdu.
Haluan kadota kuin tuhka tuuleen, haihtua savuna ilmaan. Olla näkymätön, olla olematon. Lopettaa olemassaoloni.
Toisaalta osaan peittää kaiken pahan sisääni paremmin kuin koskaan. Vaikutan vahvalta ja kylmältä. Kaikkea negatiivista sanomistani seuraa pieni naurahdus ja sarkasmia.
Makaan vain illat ja ehkä treenaan jos olen syönyt liikaa. Ja oksennan silloin tällöin.
Musiikki soi ja puhelin tärisee viestien tullessa kokoajan.
Oon niin väsynyt.
Silti jotenkin kummalla tavalla rauhallinen.
Onhan mulla myös uskomattoman tärkeitä ihmisiä ympärillä.

Pariisista Roomaan .

Sun kaa voin hypätä alas parvekkeelta,

Ja päätyä koomaan.

Oon hullu ja haluun olla sun kaa.

Haluuksä olla hullu mun kaa?

Viikon kuulumiset

Maanantai
Aamukahvia ja tupakointia. Hömelö (luokkalainen poika, aika erikoinen mut tosi hauska ja kiltti) alkoi kysellä paljon. Se ei tajunnut mitään. Se tietää että oon suunnitellut ja melkein tappanut itteni moneen otteeseen.
Vetäisin hihan ranteen kohdalta pois ja repäisin rannekorun pois edestä.
"Etkö sä saatana jo voi ymmärtää että mä haluan pois?!"
Sen silmät kostui kyynelistä. Hujoppi kuuli myöhemmästä keskustelusta pätkän ja arvasi. Se ei regoinut oikeastaan mitenkään.
Ahmin ja oksensin pariin kertaan.

Tiistai
Kuumeilu alkoi uudestaan. Maleksin koululla Hujopin ja sen kaverin P:n kanssa.  Mahtavaa porukkaa.. edelleen tupakointia, viiltelyä ja yliannostuksen suunnittelua.
Saatoin oksentaa. Ja viiltää.

Keskiviikko
Kotona sairaana. Hujoppi aina viestin toisessa päässä. Liikaa nukkumista ja tupakkia. Itkemistä, ahdistusta, kooma. Sekä paljon ruokapornoa(XD) ja reverse-thinspoa.

Torstai
Himoliikuntaa sairaana, nukkumista kerran taas liikaa.
Ahmin ja oksensin, tälläkertaa n. 500kcal sessiot 2x eli ei edes paha. Verenpurkaumia ohimoissa.
Kaveri pölähti illalla ilmoittamatta kylään. Ahdisti ihan kamalasti. Tappelua turhista asioista vanhempien kanssa.

Perjantai
Koulussa taas. Haahuilua koulussa edelleen kuumeessa, paljon haleja ja tekohymyjä. Aito hymy Hujopille, ystävänpäivä on hyvä veruke hyvälle halille!
Kyllästyin kaikkeen paskaan.
Ahmin järjettömästi isän naaman edessä.
Kaapeista vaan ruokaa naamaan. Jogurttia, leipää, mysliä, juustoa, pähkinöitä, lisää jogurttia, kaakaota hillittömästi. Yläkerran vessan hana päälle ja sormet kurkkuun.
Hyvänä ja huonona uutisena huomasin että osaan nyt oksentaa melko hiljaa, helposti & nopeasti. Isä ei edes kuullut saatika äiti. Ja sitten terää iholle ja vähän tunnistamattomia lääkkeitä nassuun.

Joku joskus kyseli kuvia musta, tässä nyt nää mun reidet..
Ei todellakaan tarpeeksi ohuet.

Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni. Ihan sama toisaalta, kuolen varmaan kuitenkin kohta.
Karkusuunnitelma ei onnistunut, ensi viikolla kuitenkin tiedän paikat minne mennä jos en enää kestä.

Läskiä ja lotinaaja

Päivä alkoi hyvin mutta meni loppujen lopuksi ihan perseelleen.
Tässä odottelen kotitekoista suklaajäätelöä pakastimesta. Läski minä.
Onneksi huomenna alkaa SGD, niin ei tarvii miettiä mikä on paljon ja mikä vähän.
Ja lasken myös ne hedelmät ja vihannekset tuohon kalorirajaan mukaan, eihän siinä muuten olisi mitään järkeä.
Jänskättää, en taida mennä kouluruokailuun vaihtuneen kaveriporukan ansioista.
Sydämmeen sattuu, tunnen itseni liian roikkujaksi. Ei ne mua kuitenkaan kaipaa.
Pitäisi siivota mutten jaksa.
Ahdistaa ja itkettää, en edes kehtaa vaivautua viiltämään ihan vielä, tänä iltana kuitenkin valuu taas itsehillintä kylpyhuoneen kaivoon veren mukana.
Niin, että tämmöstä tänään mun mielessä.
Mitä sana elämä tarkoittaakaan, en taida sellaista omistaa.
Tässä ahmin ja kattelen ruokaa kuvina kuin pojat pornoa.
Kohta kunhan nuo häipyy "pääsen" oksuilemaan.
Tappakaa mut.

Mulla on sellainen olo, että oisin joku läskipallo superpallo, mua pompotetaan ympäriinsä.
Mä olen liian riippuvainen jo nyt.
Aina kun totun pettymykseen, siihen että ei tästä mitään tule, saan vähän toivoa.
Vain sen verran, että saan itseni hetkeksi hereille tähän maailmaan. Ja sitä varten, että saan taas pudota takaisin pohjamutiin ja siitäkin alemmas.
Eikä mulla ole voimia tai pokkaa puhua suoraan, ottaa selvää asioista.
Liian yksinäinen olo. Ei mulla ole ketään.

sä peitit taitavasti

jäljet kyynelten

ja kun en pinnan alle katsonut

niitä koskaan nähnyt en

Läskit taas kerääntyy.. En jaksa suunnitella syömisiä tai ylipäätään mitään.

Maanantaina aloitan SGD:n että saisin jonkin rajan vedettyä tälle läskeilylle.

Voimia kaikille tosi paljon!♡

Minä :)

Kamala päivä takana.
Mutta siis niin, itkin koulussa. En tiedä mikä muhun meni, en enää pystynyt peittämään paha oloa. Koko päivän stressasin koetta, biologian tuntia ja ruokailua. Tunsin itseni kamalan ulkopuoliseksi kiitos Mustasukan joka saa mut todellankin tapettua katseellaan. Ihan kun mulla ei olisi mitään arvoa.
Ruokailussa mut jätettiin yksin, kaverit menivät pöytään niin etten mahtunut siihen.
Ei mitään reaktiota kun näkevät minut.
Myöhemmin ehkä se mukavin tytöistä tulee viereen, kun istun käytävällä vetisin silmin.
"Etkai sä oo vihanen mulle tai meille mistään?"
"Een tietenkää ku yks toinen juttu vaan"
"Ai no hyvä!" Se sanoo ja liihottaa pois.
Painuin vessaan ja purskahdin itkuun. Ei mulla ole niin väliä näköjään, ei yhtään enää.
Hujoppi pitää mulle seuraa, saa mut hetkeksi hymyilemään, vaikka senkin seurassa on kokoajan varpaillaan.
Mua pelottaa menettää se.

Söin taas liikaa kiitos äidin tuomien juustosämpylöiden ja eilisen marjapiirakan ynnä muiden kalorimössöjen.
Yhteensä n.1000-1200kcal
Vaikea arvioida kun syö sellasia ruokia mistä ei tiedä ravintosisältöä.
Oksensin taas.
Aamu meni ihanan kevyesti, aamutupakilla käynti toimii näköjään hyvänä aamupalana.

Tänään mulla taas itkettää kamalasti.
Musta tuntuu että oon ihastunu.
Mutta kun en saisi olla.
Tuntuu vaan kamalan pahalta, en osaa olla.
En halua satuttaa enää yhtään ihmistä päästämällä lähelle. Mutta tätä ihmistä en osaa enkä pysty työntämään kauemmas.
Entä jos se näkee mun tänään tuhoaman ranteen joku päivä?
Enkä mä edes ansaitse ketään.
Eikä kukaan ansaitsisi nähdä tätä kaikkea pahaa.
En mä vaan voi päästää ketään näkemään tätä, en voi särkeä ketään.
Enkä mä ole edes varma kuvittelenko vaan kaiken.
Mihin mä patoan nyt nämä tunteet kun entisetkin jo ryöppyy yli ja halkoo suojakuorta?

Tänään söin vähän mutta huonosti.
Lämmin kuppi mansikka vanilja = 110kcal
Kaakaota= 200kcal
Mustikkapiirakkaa= 300kcal

En voi olla ihan varma noista kalorimääristä, vähän yläkanttiin laskettuina n. 650 kcal
Kuumeessa ei kehtaa edes urheilla.
Kyllä, sairaana taas. Mahtava vastustuskyky mulla..
Mä en saa mun ajatuksista mitään selvää.
Mä toivon että mun päässä vähän selkenisi.
Mulla itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.

Mä katson sua.

 Sellaisella katseella, että muhun ihan sattuu.

 Sä katsot mua samoin. 

Meidän silmistä näkee kaikki ne asiat,

 mitä me ei voida sanoa, 

ne sanat on liian raskaita.

Oli tosi kiireinen viikonloppu.
Ja tosi outo.
Ahdistava.
Vapauttava.
Ajatuksia herättävä.
Ihanan kamala.
En enää tiedä mitä mun pitäisi sanoa tai tehdä, kuitenkin pilaan jonkin asian mitä ikinä päätänkään.
Kenestä en voi luopua ja ketä ilman voin olla olemassa?
En osaa ajatella.
Ruokaa oli tarjolla ihan liikaa, ja syöminen oli tietysti valvottua. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Mutta se ei ahdista läheskään niin paljon kuin voisi.
Oon taas sekava.
Oon niin ahdistunut, että tekisi mieli vaan kuolla, mutta mua vaan hymyilyttää.
Ja mä oon nukkunutkin niin vähän että välillä kuvittelen hengityksen höyryävän lämpimässä sisäilmassa, auton tulevan pihaan vaikkei tule ja jonkun kävelevän ympäriinsä yläkertaa vaikkei siellä ketään ole.