Oon huomannut, että välillä elän kokonaisia päiviä sumussa. Muistiin ei mitään juuri jää, katkonaisia kuvajaisia, joista ei voi koskaan olla varma onko ne unia vai totta.. vai vääristyneen mieleni vääristämä todellisuus. Vähän aikaa olen kuitenkin koittanut kirjoittaa pahimpina hetkinä ylös asioita, muistikuvia, avainsanoja ja jotain, mikä pitäisi minut kiinni edes jotenkin todellisuudessa.
Luin niitä tekstejä. Sattuu ihan kamalasti.
Se on kuin tuhat pientä keijukaista leijailemassa pääsi ympärillä ja hymyilemässä.
Se on kuin miljoonia höyheniä, jotka liitelevät vaivattomasti tuulen mukana.
Kuin pikkulintuja, jotka lentävät etelään suojaan mielen kylmältä ja pimeältä talvelta.
Pikkuhiljaa keijukaisten hymyt vaihtuvat irvistyksiksi.
Höyhenet syttyvät tuleen ja muuttuvat tuhkaksi.
Pikkulinnutkin kuolevat nälkään kesken matkan.
Jäljelle jää vain kylmyys ja pimeys.
Lopulta se on kuin kuolema.
Muistan sen hetken taas kun kirjoitin tuon. Itken, tärisen ja naputtelen sanoja mykkänä näytölle. Muuten se ei olisi niin kamalaa muistettavaa, mutta nään, miten isä vaan istuu olohuoneessa ilme värähtämättä. Nauttii kivustani.
Voisin muuten ajatella tuon unena, mutta tekstin olemassaolo todistaa sen tapahtuneeksi.
Ja oon aaanut tietoon, että monet muutkin painajaiset on olleet totta.
Ei ne mitään vakavaa ole. Mutta kuitenkin sellaista, minkä oon päättänyt kieltää lopulta.
Lähde vittuun mun päästä mikä ikinä ootkin.
Ja ne pikkulinnut.
Ne oli kai mun onni.
Se kuoli, se ei enää palaa.
