Saunan lattia.

Nokea sormenpäissä, kämmenissä verta.

Maailma sumenee silmissä,

valuu kyyneleenä amorinkaarta pitkin suuhun.

Suolaa haavoihin. 

Kylmät jalat ja tärisevät kädet.

Suru hukkuu veripisaroihin ja jäljelle ei jää mitään. Muistona vain uudet jäljet.

Viimeiset kyyneleet tippuvat reisille.

Suolaa haavoihin.

Mitä enää voi tehdä kun voimat ei riitä sivun kääntämiseen?
Toistan samaa kaavaa mutta en ymmärrä. Toistan liian pitkään, missään ei ole mitään järkeä. Millään ei mitään väliä. Haluaisin jo kääntää sivua, mutta en anna itselleni lupaa. Koska tiedän että seuraava sivu on revitty pois.
Sitä ei ole.

Oompas taas sairaana.
Eli oon koko päivän kotona yksin.
Leipäpussien ja jogurtin piirittämänä.
Söin kaksi leipää ja kaksi desiä vanilja jogurttia mutta tajusin mitä tein ja lopetin ajoissa.
Eikun vessaan, kannet ylös pöntöstä ja rystyset helläksi.
Mulla on ongelma.
Mä en voi olla oksentamatta jos syön. En voi olla syömättä jos voin oksentaa.
Vaikka miten koitan päähän saada sitä faktaa että oksentaminen ei auta mitään, se ei saa mua laihtumaan niin silti mun päässä aina joku vitun minipaholainen kapinoi järkeä vastaan.
Enkä edes ole varma onko mulla sen kanssa mitään ongelmaa, en osaa olla ilmankaan.
Lisäksi satun olemaan kamalan laiska ja voimaton. Lihon tällä menolla kesäksi vielä suuremmaksi sotanorsuksi kuin mitä olin viime kesänä.
Yöllä en saa edes unta kun ahdistaa, reidet osuu toisiinsa helposti ja painava läskivartalo painautuu sängyn jousiin kiinni.
Yksi tuttu oli saanut unilääkkeet.
Minäkin haluaisin.

Kyllä ruoka näyttää maistuvan. 

Onkohan sitä enää rahaa,

tuntuu sitä menenvän.

Laita silmukka kaulan ympärille

ja potkaise tuolia.

Mulla oli tänään ihan hyvä päivä.

Ihminen, jonka kanssa tuli riitaa pari kuukautta sitten laittoi tänään viestiä, sanoi että oli ollut ikävä. Kivi vierähti sydämeltä.

Suojakuori toisaalta rakoili tänään taas kivasti.

Söin ehkä vähän liikaa.

Mutta se vanhan ystävän palaaminen elämään paransi päivän.

Kunnes isä käski minun periaatteessa hirttäytyä sen jälkeen kun oli kertonut mielipiteensä minun syömisistäni.

Huomenna on menoa melko pitkälle iltaan asti. Toivottavasti ei tarvitse syödä. 

Mutta eihän mulla oo seuraa siinä välissä olevalle ajalle.

En ehkä taida mennä.

Ei mua sinne kuitenkaan tarvita.

Painajaiset ne on kivoja, viimeyö meni niitä katsellessa.
Tulin tänään kotiin vähän myöhässä, kiitos kuuluu yhdelle idiootille ala-asteelaiselle. Oli tarkoitus painua huoneeseen heti vaihtamaan vaatteita ja treenaamaan. Pöydällä sattui siinä matkan varrella olemaan 1/3 suklaalevyä jäljellä. Otin ensin pienen palan ja ahmin sitten hetkessä kaiken. Suklaata on vieläpä niin inhottava oksentaa, en edes yritä.
Kerroin vasta kaverille miten aion olla syömättä koko päivän.
Enkös oo toosi hyvä pitämään lupauksia?
Kuolen lihavana hylkiönä, en osaa elää oikein.
Eihän mulla ole edes kavereita. Ei ainakaan oikeita sellasia.
Miksen voi onnistua tässä?
Tuntuu että lihon vaan.
Läskiä läskiä.
Miksen jo voi näyttää tältä?

Jotkut random tyypit yrittää iskeä mua netissä. Leikin niiden kanssa vähän aikaa ja sitten pudotan kuin rikkinäisen lelun maahan ja etsin parempaa tekemistä.
Mä oon ihan kamala.

Tänään on hyvä päivä. Ei oo niin paha olo, saan vaan olla.
En tietysti jaksa tehdä mitään ja syön liikaa siihen nähden paljon näen vaivaa urheilla, mutta en vaan jaksa.
Voin luvata, että olisin niin paljon onnellisempi jos ei tarvitsisi käydä koulussa taas hetkeen. Se paikka, ne kaikki ihmiset ja pelko ahdistaa.
Maanantai ahdistaa jo perjantai-illasta lähtien.
En laihduta enää läheskään niin tiukasti, lipsun kokoajan ja kouluruokailukin pakottaa syömään tarkkailevien silmien edessä. Oksentelun kuvaan tuleminen vaan pahentaa tätä, en halua siitä ongelmaa.
En malta odottaa edessä olevaa mahdollista muuttoa. Mikään ei ole tietenkään varmaa vielä, mutta ennen kesää pitäisi olla jo selvä kuka muuttaa minne ja kenen kanssa.
Ja kuka on vielä elossa.

Tää kuva vaan selittää mun tunteen täysin.
Hujopin kanssa mulla on uskomattoman paljon yhteistä. Se ymmärtää mun sekavimmatkin jutut. Se saa mut piristymään.
En halua pilata meidän kaveruutta, en ikinä kerro sille mun syömisvammailusta ja viiltelystä jos se ei arvaa, ehkä silloinkin kiellän kaiken.
En halua ajaa sitä pois.
En kestäisi enää.

On taas kulunut kouluviikon verran aikaa viime postauksesta.
Millään ei oikein tunnu olevan mitään väliä. Koitan vaan olla.
Pidän vieläkin yllä kuuntelijan ja yleisen parisuhdeneuvojan roolia. Käytän kerralla voimat loppuun, kotiin yksin tullessani itken ja huudan.
Koulussa lähden kesken ruokailun ala-asteen puolelle oksentamaan. Pakko saada ne rasvat pois. Kotona ehkä ahmin ja oksennan vielä pari kertaa. Tai sitten en syö, painosta ei ole tietoakaan.
Terä painuu entistä syvemmälle, vilunväreet iholla lisääntyy.
Ovet paukkuu ja ripsivärit valuu poskille.
Etsiskelen vanhasta puhelinnumerovihkostani sellaisen tyypin numeron jolta voisi saada menolipun toiseen maailmaan. Eihän nyt pari kertaa paljon olisi ja eihän tässä enää ole väliä olenko addikti tai jotain. En kuitenkaan lähetä viestiä.
En kuitenkaan uskalla, en halua.
Onko tämä enää elämisen arvoista elämää?

Huomenna on kokeet enkä saa luettua yhtään, en osaa keskittyä. Nakkelen tavaroita. Pakko saada hyvä numero.
Damnit.
Tässä nyt kirjoitan ja pakoilen kirjaa. Tyhmää.
Ja mä pidän kaiken sisälläni. Paitsi ruuan, se tuppaa välillä tulemaan ulos.

Isää on niin vaikea miellyttää. En ole koskaan tarpeeksi hyvä.
Äiti pitää varmasti minua laiskana, niin olen, mutta en vaan jaksa.
Kaikki muut pitää minua tyhmänä ja outona. Rumana, läskinä ja ärsyttävänä.
Huonompi kuin muut.
Taidampa tästä taas vetäytyä pyörimään itsesäälissä ja -vihassa.

En jaksa nousta aamulla ylös sängystä millään. Mikään tai kukaan ei huvita kun pitää varoa ettei vaan liho. Mihinkään en uskalla mennä enää melkein koskaan, voisin joutua syömään. Huoneessa vallitsee kaaos, kun ei jaksa edes siivota. Suihkussa käynti on pakkopullaa ja meikkaaminen henkisesti uskomattoman raastavaa. Silti koitan pitää kulissit yllä että saisin rauhassa jatkaa.
Miksi mä pilaan kaiken?
Miksi mä en osaa olla vahva ja hyvä?

Ja mä istuin siinä,

kuvittelin etten enää ole olemassa.

Huomasin että mikään ei muuttuisi.

Ihan kuin olisin jo ollut olematta,
muuttunut näkymättömäksi.

Se oli aika hassua.

17.1.2014

Oh, k.

Mulla on niin kamalan väsynyt olo.
Kuulen miten kaverit puhuu onnellisina pojista ja hiusten latvoja parantavista suihkeista. Mä vaan hymyilen takaisin ja vastaan korkeintaan lyhyesti ja hiljaa. Välillä otan itseäni niskasta kiinni ja puhun paljon ja nauran ääneen. Parempaan en vaan enää pysty, vaikka välillä kyllä oonkin hetken tässä maailmassa ja ihan oikeasti  iloinen. Mutta en ehkä haluaisi niitäkään hetkiä, niiden jälkeen itkettää.
Mua pyydetään sinne ja tänne, eikä kiinnosta mennä minnekkään. Illat istun kotona ja opiskelen tai treenaan ja välillä ahmin kamalasti.

Maailman kamalin asia on pakkosyöminen. Taidan sitten lopettaa koulussa syömisen huomisesta lähtien. Ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin käyn kavereiden mieliksi. 

En jaksa enää välittää, en kuitenkaan voi peittää sitä ikuisuuksiin. Ihan sama jos ne taas alkaa puhua paskaa kun en syö.

En jaksa.

Ei edes huvita kuunnella kun Mustasukka ilmoittaa eksän istuneen siellä ja siellä sen ja sen tytön kanssa kahvilla. Ei jaksais enää vähempää kiinnostaa!

Ei jaksais vähempää enää kiinnostaa mikään mikä liittyy ihmisiin ja sosiaalisuuteen.

                                

En ole jaksanut kirjoittaa, en millään.
Taidan pitää pientä taukoa ja kirjoitan sitten seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla. Kunhan saan itseni kasaan vaikka siihen saattaa mennä vieläkin pidempään.
Tai sitten luovutan kokonaan.
Sain saman haasteen uudestaan, katsotaan nyt otanko kummastakin vaikka 5 kysymystä ja vastaan niihin. Mietin sitä sitten.
Ja oisko teillä jotain mitä haluisitte lukea, erikoisempaa postausta? Esim. ruokasuunnitelmista, thinspoa, kuvapostausta päivästä, kysymyksiin vastailua tai jotain menneisyydestä tarkempaa selitystä?
Niihin ehkä motivaatiota voisi löytyä.
Aina saa ehdottaa! Pistän varmaan myös kyselyn tuonne sivuun eli sinne voi myös vastailla.

Etsin koko ajan uusia treenejä, tämä on ainakin hiljainen jos tekee varovasti, yöllä pitää varoa ettei kukaan kuule.
Nyt on mennyt syömisetkin melko hyvin, joka päivä on tainnut reilusti jäädä alle 600 kaloria.
Kuitenkin olen kokoajan väsynyt. Väsynyt elämään ja ihmisiin. Ja kaikista eniten läskiin rumaan väsyneeseen itseeni.
Tuhoan ihoani ja hakkaan itseäni päivittäin ja itken melkein hysteerisesti pitkän peiliin tuijotustuokion jälkeen.
Kerään taas lääkkeitä kasaan. Ehkä nyt seuraavalla kerralla jo onnistun.