On taas kulunut kouluviikon verran aikaa viime postauksesta.
Millään ei oikein tunnu olevan mitään väliä. Koitan vaan olla.
Pidän vieläkin yllä kuuntelijan ja yleisen parisuhdeneuvojan roolia. Käytän kerralla voimat loppuun, kotiin yksin tullessani itken ja huudan.
Koulussa lähden kesken ruokailun ala-asteen puolelle oksentamaan. Pakko saada ne rasvat pois. Kotona ehkä ahmin ja oksennan vielä pari kertaa. Tai sitten en syö, painosta ei ole tietoakaan.
Terä painuu entistä syvemmälle, vilunväreet iholla lisääntyy.
Ovet paukkuu ja ripsivärit valuu poskille.
Etsiskelen vanhasta puhelinnumerovihkostani sellaisen tyypin numeron jolta voisi saada menolipun toiseen maailmaan. Eihän nyt pari kertaa paljon olisi ja eihän tässä enää ole väliä olenko addikti tai jotain. En kuitenkaan lähetä viestiä.
En kuitenkaan uskalla, en halua.
Onko tämä enää elämisen arvoista elämää?