En tietysti jaksa tehdä mitään ja syön liikaa siihen nähden paljon näen vaivaa urheilla, mutta en vaan jaksa.
Voin luvata, että olisin niin paljon onnellisempi jos ei tarvitsisi käydä koulussa taas hetkeen. Se paikka, ne kaikki ihmiset ja pelko ahdistaa.
Maanantai ahdistaa jo perjantai-illasta lähtien.
En laihduta enää läheskään niin tiukasti, lipsun kokoajan ja kouluruokailukin pakottaa syömään tarkkailevien silmien edessä. Oksentelun kuvaan tuleminen vaan pahentaa tätä, en halua siitä ongelmaa.
En malta odottaa edessä olevaa mahdollista muuttoa. Mikään ei ole tietenkään varmaa vielä, mutta ennen kesää pitäisi olla jo selvä kuka muuttaa minne ja kenen kanssa.
Ja kuka on vielä elossa.
Tää kuva vaan selittää mun tunteen täysin.
Hujopin kanssa mulla on uskomattoman paljon yhteistä. Se ymmärtää mun sekavimmatkin jutut. Se saa mut piristymään.
En halua pilata meidän kaveruutta, en ikinä kerro sille mun syömisvammailusta ja viiltelystä jos se ei arvaa, ehkä silloinkin kiellän kaiken.
En halua ajaa sitä pois.
En kestäisi enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti