Stone on my tongue

Siitä postauksesta
Ei tullut
Yhtään
Vitun
MITÄÄN.
Torstai-iltana kyllästyin elämään, otin äidin viinapullon kaapista ja pari purkkia pillereitä pyörimään. Siinähän se ilta sitten meni, samalla kun viinat ja lääkkeet alas kurkusta. Vieläkin paha olo, taisin käydä lähellä tarpeeksi isoa määrää ja samalla ah niin ihanaa kuolemaa. Taas. Perjantaina piti mennä kouluun.
Enhän voi tuottaa pettymystä, olenhan niin täydellinen niinkuin mun aina pitääkin olla.
Nukahtelin tunnilla, kävelin päänmäärättömästi ja naureskelin esimerkiksi lumisateelle ja vaatekaapille sekä huusin ja nauroin peilille. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja varmaan siansaksaksikin. Ja sama oksettava olo seuraa vieläkin, jokapaikkaan sattuu. Mun keho selvästi on vahvempi mitä luulin, mutta se joutuu näkemään suurta vaivaa saadakseen kaiken sen paskan ulos.
Huomenna lähden jonnekin koko päiväksi.
Kamala pakokauhu kokoajan.
En tunne oloani itsekseni täällä, tässä talossa enkä tässä kehossa.
En osaa  oikein selittää, mutta tuntuu, että tämä kuori jota minuksi kutsutaan ei ole oma. Edes tämä mieli ei ole oma. Väärässä paikassa. Ei koti.
Ja välillä, välillä ei tunnu miltään.
Tuntuu vähemmän kuin tyhjyys, vähemmän kuin välinpitämättömyys. Tuntuu vähemmän kuin tunnottomuus.
Mikä minä olen?