Mä katosin. Oon näkymätön hetken, näyn vain niille joille haluan näyttäytyä. Ne ihmiset on harvassa.
Tänään sentään menin kouluun, mutta olin silti näkymätön. Ei mua ole.
Viittaan tunnilla ja opettajat näkee älypään joka osallistuu ahkerasti keskusteluun ja on aktiivinen tunneilla jos siis sattuu puoliakaan  kouluajasta olemaan koulussa.
Nauran jutuille ja puhun turhanpäiväisyyksiä, tutut näkevät ihmisen joka on varmaankin ihan kunnossa.
Jään koulun jälkeen oikeiden kavereiden ja niiden kavereiden kanssa pyörimään, sulkeudun hetkeksi ja kurtistan kulmani, mutta yritän kovasti olla pelkässä  välinpitämättömässä koomassa. Ne näkee tytön jolla ei ole kaikki kunnossa, mutta puolet eivät tiedä edelleen paskaakaan. Ahdistun, tunnen itseni lihavaksi ja nauran kun kuulen jonkun kehuneen vartoloani hyvännäköiseksi.
Loppujen lopuksi olen kuitenkin yksin.
En mä halua enää näkyä yhtään kellekkään.